Oikeudenkäyntikulut ja etenkin niiden suuruus sekä asianajopalkkiot herättävät usein keskustelua oikeudenkäyntiuutisoinnin ympärillä. Useimmiten kyse on siviiliriita-asioista, eli käräjä- ja hovioikeuksissa käsiteltävistä yksityis- ja oikeushenkilöiden välisistä erimielisyyksistä. Uutisissa ei yleensä avata lainkaan sitä, mistä ja miten asianajajien palkkiot muodostuvat, jolloin syntyy helposti kuva ahneista ja rahanhimoisista juristeista, jotka keskittyvät oikeudessa vain omien taskujensa täyttämiseen. Siksi on hyvä selventää hieman oikeudenkäyntikulujen käsitettä, niiden muodostumista sekä korvausvelvollisuuden syntymistä.
Oikeudenkäymiskaaren (OK) 21 luvun 8 §:n mukaan ”korvattavia oikeudenkäyntikuluja ovat oikeudenkäynnin valmistelusta ja asian tuomioistuimessa ajamisesta sekä asiamiehen tai avustajan palkkiosta aiheutuneet kustannukset. Korvausta suoritetaan myös oikeudenkäynnin asianosaiselle aiheuttamasta työstä ja oikeudenkäyntiin välittömästi liittyvästä menetyksestä.”
Käytännössä määrällisesti oikeudenkäyntikulut koostuvat miltei kokonaan asianajopalkkioista, jotka osapuolten käyttämät asianajajat laskuttavat korvauksena tekemästään työstä. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta palkkio muodostuu tuntityöstä, jonka hinta vaihtelee asianajajan osaamisen ja kokemuksen mukaan 200–400 euron välillä ilman arvonlisäveron osuutta. Ajankäyttö puolestaan riippuu pitkälti riidan monimutkaisuudesta ja todistelun tarpeesta. Oman kokemukseni mukaan käräjäoikeusvaiheessa avustaja käyttää jutun hoitamiseen noin 35–50 tuntia ja hovioikeusvaiheessa 20–30 tuntia. Kokonaiskustannukset molempien osapuolten käyttäessä omaa asianajajaa nousevat siten jo käräjäoikeudessa helposti kymmeniin tuhansiin, vaikka alkuperäisen riidan intressi olisi ollut vain muutamia tuhansia euroja. Siksi jokaisen erimielisyyttään oikeuden ratkaistavaksi harkitsevan henkilön kannattaa kääntyä heti erimielisyyden ilmettyä asianajajan puoleen sen selvittämiseksi, onko riita ratkaistavissa muilla tavoin ja mitkä ovat omien käsitysten ja näkemysten oikeudelliset menestymismahdollisuudet.
Pääsääntöisesti laki lähtee siitä, että asian hävinnyt osapuoli vastaa kaikista kuluista, niin omistaan kuin vastapuolen. Tuomioistuin voi myös määrätä osapuolet vastaamaan itse omista asianajokuluistaan, mikäli se katsoisi molempien osapuolten sekä voittaneen että hävinneen asiassa esittämiään vaatimuksia, joilla on vähäistä suurempi merkitys osapuolille sekä oikeudenkäyntikulujen syntymiselle. Vaatimusten esittämisessä kannattaakin siis olla tarkkana, jotta ei lähde vaatimaan liikoja tai mahdottomia ja siten riskeeraa korvausvelvollisuutta oikeudenkäyntikuluvastuusta tarpeettomasti.
Asianajajan tulee hyvän asianajajatavan mukaisesti aina vaatia päämiehensä vastapuolelta korvausta kuluistaan oikeudenkäynnin yhteydessä. Lisäksi asianajajan velvollisuuksiin kuuluu vastapuolen esittämään oikeudenkäyntikuluvaatimukseen perehtyminen ja aiheellisten huomautusten esittäminen oikeudenkäynnin päätteeksi. Taitava asianajaja voi siis osaltaan vaikuttaa siihen, miten tuomioistuin arvioi oikeudenkäyntikulujen korvaamisvelvollisuutta antaessaan ratkaisunsa asiassa. Oikeudenkäymiskaaren 21 luvussa on useita säädöksiä kuluvastuun jaolle tilanteissa, joissa toinen osapuoli on huolimattomuuttaan tai tahallisesti aiheuttanut vastapuolelleen ylimääräisä kustannuksia, tahi aloittanut oikeudenkäynnin perusteettomasti. Näissä tilanteissa asian voittanut osapuoli voi joutua korvaamaan osan vastapuolensa kuluista sekä kantamaan omat kulunsa vahinkonaan.
Tuomioistuinten harkintavaltaa asianosaisten maksettavaksi tuomittavien oikeudenkäyntikulujen määrästä on vuonna 2023 voimaan tulleella OK 21 luvun 8 b §:llä lisätty entisestään. Kyseinen säännös antaa tuomioistuimelle velvollisuuden viran puolesta arvioida ja tarvittaessa alentaa asianosaisen maksettavaksi tuomittavien kulujen määrää, jos pääsäännön mukainen täysi korvaus johtaisi olosuhteet huomioon ottaen kohtuuttomaan lopputulokseen. Tämä uudistus mahdollistaa tuomioistuimelle (toisen osapuolen näkökulmasta) kohtuuttomaksi katsottavien kuluvaatimusten pienentämisen, vaikka asian hävinneen osapuolen asianajaja laiminlöisi velvollisuutensa vaatia laskun kohtuullistamista oikeudenkäynnin päätteeksi.
Eräs melko yleinen väärinkäsitys liittyy tuomioistuimen osapuolen maksettavaksi määräämien oikeudenkäyntikulujen kohtuullistamiseen. Tuomioistuimet eivät ota kantaa siihen, onko asianajajan palkkio itsessään ollut kohtuullinen, vaan ainoastaan siihen, miten suuri osa tästä palkkiosta on kohtuullista määrätä vastapuolen maksettavaksi. Asiakas on aina velvollinen maksamaan asianajajalleen tämän esittämän laskun mukaisen palkkion riippumatta siitä, onko tuomioistuin kohtuullistanut summaa vastapuolen kuluvastuun osalta vai ei. Tämä pätee myös tilanteessa, missä asian hävinnyt vastapuoli on maksukyvytön, eikä siksi kykene maksamaan tuomioistuimen päätöksestä huolimatta määrättyjä korvauksia oikeudenkäyntikuluista.
Kuten edellä käy ilmi, voivat omat oikeudenkäyntikulut tulla maksettavaksi omasta pussista, vaikka olisi periaatteessa oikeassa itse asian suhteen. Siksi ennen oikeudenkäynnin vireille saattamista on hyvä olla yhteydessä asianajajaan ja käydä huolella läpi oman juttunsa menestymismahdollisuudet ja riskit sekä selvittää oman vakuutusyhtiön kautta mahdollisuus saada korvausta oikeusturvavakuutuksesta.
